Roomalaiskirje 4:1-8

ROOMALAISKIRJE LUKU 4:1-8
(voit myös kuunnella opetuksen tästä)

Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!”

abraham-praying-grant-clawson-1476027-gallery

Jae 1
”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan?” Tämä luku esittää meille uusia ajatuksia, aiheen kuitenkin ollessa sama – vanhurskautus yksin uskon kautta. Apostoli haluaa osoittaa Vanhasta-Testamentista tämän opin todenperäisyyden juutalaisille kristityille, jotka oudoksuvat juuri kuulemaansa. Vaikka he ovatkin uskossa, ovat he kuulleet koko elämänsä vastakohtaista opetusta ja siksi Paavali ei oleta, että heillä ei heräisi kysymyksiä. Jos olet evankelioimassa mormonia, jota on vuosikymmeniä opetettu näkemään asiat tietyllä tavalla, et voi olettaa muutaman lauseen yhtäkkiä saavan heitä hylkäämään koko heidän historiaansa, vaikka he uskoisivatkin evankeliumin. Tällaisten tapauksien jälkeen seuraa aina kärsivällinen opetuslapseuttaminen. Paavali ymmärtää nämä kysymykset ja haluaa osoittaa heille, niin kuin meidänkin kuuluisi, että meillä on kiistattomat todisteet Jumalan Sanasta kaikelle sille, mitä opetamme. Apostoli oli jo ohimennen maininnut lain ja profeettojen todistaneen tästä evankeliumista, ja painottanut sitä, että tämä evankeliumi vahvistaa lain. On siis vain luonnollista, että juutalaiset, jotka olivat oppineet vanhurskautuksen seuraavan tekojen tähden, ja olivat ennen todistelleet tätä laista ja profeetoista, tulisivat vääriin johtopäätöksiin kuulemansa perusteella. Jos Paavali ei kirjoittaisi tämän luvun sisältöä voisivat he ehkä ajatella näin: ”Ehkäpä laki ja profeetat todistivat tästä ja ennustivat tästä vanhurskaudesta, mutta tämä on kuitenkin uutta meille, ja tämä oli varmasti vieras tapa tulla vanhurskaaksi Vanhan Testamentin patriarkoille.” Siispä Paavali haluaa nyt tehdä selväksi sen, että vanhurskautuksesta uskon kautta, ei ole yksistään todistettu Vanhassa Testamentissa, vaan tämä on ollut ainoa vanhurskautuksen tapa kaikkina aikakausina! Hän valitsee juutalaisille tärkeimmän henkilön Vanhasta-Testamentista: Aabrahamin.

Se mitä juutalaiset olivat oppineet Aabrahamin vanhurskautuksen syistä, oli kontradiktorista sille, mitä Paavali tulee nyt sanomaan. Juutalaiset opettajat opettivat Aabrahamin olleen ainoa vanhurskas henkilö aikanaan ja tämän takia hänet valittiin pyhän kansan esi-isäksi. He kertoivat Aabrahamin aloittaneen Jumalan palvelemisen kolme vuotiaana, ja että hänen vanhurskautensa saavutti täydellisyyden ympärileikkauksessa ja lain täyttävässä odottamisessa ennen sen tuloa. Manassen rukous (Vanhan-Testamentin apokryfikirjoihin kuuluva lyhyt, vain 15 jaetta käsittävä kirjoitus) sanoo Aabrahamista näin: ”Sen tähden sinä Herra, vanhurskauden Jumala, et ole asettanut parannusta vanhurskaille, sillä Aabraham, Iisak, ja Jaakob eivät tehneet sinua vastaan syntiä, vaan sinä olet asettanut parannuksen minulle, joka olen syntinen.”
Riemuvuosien kirja (23:10) tekee patriarkkojen heikkouksista olemattomat, ja toteaa näin: ”Aabraham oli vanhurskas kaikissa teoissaan Herran kanssa, ja hyvin-kelvollinen vanhurskaudessaan elämänsä kaikkina päivinä.” Tällaisten opetusten jälkeen ajatus vanhurskautuksesta yksin uskon kautta kuulostaa hyvin uudelta. Siispä Apostoli keskittyy juutalaisiin ja kysyy heiltä mitä Aabraham saavutti lihan mukaan? Lihalla tarkoitetaan kaikkea ulkoista, vastoin sitä, mikä on sisällistä ja hengellistä. Katso Gal. 3:3; 6:12; Fil. 3:3-4. Paavali siis kysyy: ”Saavuttiko Aabraham vanhurskauden lain teoilla?”

Jakeet 2-3
”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? ’Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.’ ” Vastaus edellisen jakeen kysymykseen on asiayhteyden tähden oltava negatiivinen. Aabraham ei saanut Jumalan suosiota lihassa. Toisen jakeen väärä tulkinta on tämä: ”Jos Aabraham oli vanhurskautettu teoista, voisi hän silloin kerskata ihmisten keskellä, mutta hän ei tästä huolimatta voisi kerskata Jumalan edessä.” Vaikka tämä tulkinta sopisikin yksistään tähän jakeeseen, esittää se vieraan ajatuksen asiayhteyteen johtaen päätelmiin, jotka ovat oletusten kanssa vastakohtaisia. Sillä jos Aabrahamilla on vanhurskautettu teoista, hänellä on mistä kerskata Jumalan edessä. Kuten Hodge toteaa, Kalvin antaa selkeimmän ja tyydyttävimmän selityksen: ”Jos Aabraham on vanhurskautettu teoista, silloin hänellä on mistä kerskata; mutta hänellä ei ole mistä kerskata Jumalan edessä, ja sen tähden hän ei ole vanhurskautettu teoista.” William Hendriksen auttaa jakeen ymmärtämistä asetellen sen näin: ”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista. Mutta Jumalan näkökulmasta hänellä (Aabrahamilla) ei ole mitään mistä kerskata.” D. M. Lloyd-Jones yhtyy tähän myös, hän kirjoittaa: ”Oliko Aabraham, Jumalan ystävä, siunattu hänen luonteensa ja tekojensa tähden? Jos niin, sanoo Paavali, on hänellä mistä kerskata Jumalan edessä. Hän voi sanoa: Jumala on toiminut minun kanssani näin sen tähden mitä minä olen, ja koska olen tehnyt mitä olen tehnyt. Hän voi kerskata tästä ja sanoa Jumalalle, ’Koska minä olen tällainen, on minulla oikeus tulla siunatuksi’. Hänellä olisi perusteita kerskaukselle Jumalan edessä. Mutta, tämä on mahdotonta, sanoo Paavali – ’Jumalan edessä’. Minä olen jo näyttänyt selkeästi, että yksikään liha ei voi kerskata Jumalan edessä; kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.”
Aabraham ei ollut kuuliainen Jumalalle kolme-vuotiaasta asti, vaan hän oli synneissä kuollut epäjumalanpalvoja. Vanhurskautus lain kautta vaati täydellistä kuuliaisuutta, joten on yksinkertaisesti mahdotonta tulla vanhurskaaksi lain teoista. Jumalan näkökulmasta Aabraham oli syntinen. Jumala omasta vapaasta tahdostaan ilmestyi Aabrahamille, ja Raamattu sanoo ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi.” 1. Moos. 15:6. Yhtäkään sanaa teoista tai meriiteistä ei mainita. Olemme edellistä lukua tutkiessamme nähneet, uskon olevan Jumalan anti. Tämä usko lepää sen Antajassa, joka lukee tämän vanhurskaudeksi lain näkökulmasta. Apostoli osoittaa juutalaisille, että jos kerran Aabrahaminkin täytyi tulla vanhurskautetuksi uskon kautta, silloin kaikkien muidenkin on täytynyt tulla vanhurskautetuksi uskon kautta. Jumala luki tämän jumalattoman yksilön, Aabrahamin joksikin mitä hän ei itsessään ollut – vanhurskaaksi. Tämä oli mahdollista, sillä mikään ei voinut estää Messiaan tuloa ja Hänen vapaaehtoista uhria, joka turvaisi kaikki siunaukset niille, joille Jumala on suonut tämän Aabrahamin uskon.
Aabraham ei vain uskonut Jumalaan ja tehnyt mitä Hän oli käskenyt. Aabraham uskoi sanoman Jeesuksesta, että hänen siemenensä kautta kaikki kansat tulisivat siunatuksi. Tietenkään hän ei ymmärtänyt sitä täysin, mutta Jeesus itse sanoi: ”Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että hän oli näkevä minun päiväni; ja hän näki sen ja iloitsi.” Joh. 8:56. Aabraham katsoi eteenpäin ja uskoi, me katsomme taaksepäin ja uskomme. Meille molemmille on luettu vanhurskaus uskon kautta.
Emme voi painottaa liikaa sitä, kuinka tärkeää on ymmärtää, mitä vanhurskautus uskon kautta merkitsee. Muistutan vielä, että historiallisesti arminiolainen/remonstrantti ymmärrys koskien 1. Moos. 15:6 on tämä: usko luetaan kuuliaisuudeksi koko laille. Kun kerran ihmiset ovat kykenemättömiä täydelliseen kuuliaisuuteen laille, Jumala, evankeliumin alla, kelpuuttaa uskon tähden, ei täydellisen kuuliaisuuden tähden. Usko on siis vanhurskautuksen pohja, ei instrumentti. (1) tämä on ristiriidassa kaikkien niiden Raamatun paikkojen kanssa (esim. Room. 3:20, Tii. 3:5), jotka kieltävät vanhurskautuksen perustuvan mihinkään mikä on meissä tai on meidän tekemämme. Usko on teko aivan niin kuin rukous, parannus, antaminen jne. Se on kuuliaisuuden teko laille yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin. (2) tämä on ristiriidassa kaikkien niiden jakeiden kanssa jotka tekevät Kristuksen kuuliaisuuden hyväksynnän perustaksi. Usko on joko vanhurskautuksemme pohja tai se on instrumentaalinen keino saada meidät kiinnostumaan todellisesta vanhurskautuksen pohjasta – Kristuksen vanhurskaus. Näitä kahta ei voi sovitella yhteen. (3) tämä on ristiriidassa sen roolin kanssa, joka uskolle on annettu Kirjoituksissa. Koskaan uskoa ei ole mainittu pelastuksemme pohjana tai syynä. Meidän on sanottu pelastuvan, joko uskon kautta tai uskosta. Room. 3: 25, 30: ”uskon kautta hänen vereensä”, ”ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta.” Nämä tarkoittavat yksinkertaisesti, että meidät on vanhurskautettu uskon kautta Kristuksen vereen, tai Kristukseen itseensä, Hänen ja Hänen tekojensa ollessa ainoa vanhurskautuksen perusta. Tämä usko itsessään ei ole perusta millekään, vaan on itsessään teko. (4) Paavali ei missään ohjaa kuulijoitaan katsomaan heihin itseensä löytääkseen vanhurskautuksen perustaa. Hän ei missään ohjaa heitä katsomaan edes siihen, mitä Kristus on saanut heissä aikaan, vanhurskautuksen pohjana. Hän aina ohjaa heidät katsomaan siihen, mitä Kristus on jo tehnyt heidän puolestaan.
Roomalaiskatolinen käsitys taas on se, että Jumala ei lue ketään vanhurskaaksi ennen kuin tämä henkilö oikeasti on vanhurskas. Heidän mielestään vanhurskauttaa (dikaioo), tarkoittaa vanhurskaaksi tekemistä sisällisesti. Kuitenkin dikaioo aina tarkoittaa vanhurskaaksi julistamista, ei vanhurskaaksi tekemistä. He myös sanovat, että Jumala ei voi julistaa jumalatonta vanhurskaaksi, vaan ainoastaan ne jotka todella ovat vanhurskaita.
On totta, että Jumalan kuuluu nähdä asiat niin kuin ne ovat, ja julistaa ne sellaisiksi kuin ne ovat. Reformoitu teologia ei väitä Jumalan pitävän ketään jonakin muuna kuin he oikeasti ovat. Meidän kuuluu painaa mieleemme vanhurskautuksen legaali/laillinen luonne. Kun Jumala julistaa jumalattoman vanhurskaaksi, Hän ei julista tämän henkilön olevan sisällisesti vanhurskas; Hän yksinkertaisesti julistaa lain vaatimusten olevan täytetty tämän henkilön edestä, jolla ei ole vanhurskautta itsessään. Vanhurskautuksen luonne ei ole moraalinen, se on laillinen. Jos murhaaja on kärsinyt tuomionsa, ei tämä muuta sitä, että hän on murhaaja, mutta jos rangaistus on kärsitty, silloin ei ole enää perusteita tuomita häntä. Hänen syyllisyytensä lain edessä on rangaistuksen tyydyttämisen jälkeen olematon. Jumalan julistaessa meidät vanhurskaaksi, on kyse siitä, että oikeus on tullut tyydytetyksi Jeesuksen kantaessa syntimme kerran ja lopullisesti. Tämän tähden meitä ei voida lain edessä tuomita rangaistukseen. Siispä Jumalan tuomitessa valittunsa vanhurskaaksi, Hän ei väitä heidän olevan jotakin muuta kuin he ovat – syntisiä. Lain rangaistukset rikoksistamme on kärsitty, ja tässä mielessä me olemme syyttömät, sillä jos emme olisi, silloin lakia ei ole tullut täytetyksi, mutta Jeesuksen tähden se on. Tämä vanhurskaaksi julistus ei muuta meitä sisällisesti, sillä pyhityksen tehtävä on tehdä meidät Kristuksen kaltaiseksi.

Jakeet 4-5
”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;” Nyt näemme Apostolin käyttävän esimerkkiä selkeyttääkseen ja vahvistaakseen sanomaansa. Töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta. Jos henkilö on tehnyt sovitusti tietyn määrän töitä, josta hänelle on sovittu palkka, ei palkanmaksaja sano: ”tässä sinulle lahja”. Työmies on ansainnut leipänsä, hänen ei tarvitse kerjätä sitä, ja jos hänelle ei maksettaisi, voisi hän viedä palkanmaksajan oikeuteen. Joka ansaitsee palkan, hän on myös oikeutettu saamaan sen. Jumalan pelastava armo ei ole mitään tällaista. Vanhurskautus ei ole mitään tällaista. Sinä et voi sitä vaatia, ja sinä et voi viedä Jumalaa käymään oikeutta kanssasi, jos Hän ei sitä sinulle anna.
Ihminen ei ole hengellisessä mielessä ikinä ollut työmies joka olisi ansainnut leipänsä. Hän on luonnostaan etsintäkuulutettu rikollinen lukemattomista murhista, aviorikoksista, petoksista, jumalanpilkoista, kateudesta, ylpeydestä, himosta, ja kiittämättömyydestä. Hän on hengellinen Adolf Hitler. Hän ei etsi Jumalaa samasta syystä kuin rikollinen ei etsi poliisiasemaa. Tämä on hyvin eri kuva ihmisestä kuin se mitä jotkin seurakunnat tänään esittävät. He ovat omaksuneet humanistisen ajatuksen siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. He ajattelevat ihmisten rakastavan ja etsivän Jumalaa, kun taas Raamattu sanoo aivan toista (Room. 3:9-20). Mutta Jumala suuressa armossaan ja rakkaudessaan aiheuttaa valittujensa uudestisyntymisen ylhäältä niin, että kun he ovat kuulleet evankeliumin, nämä henkilöt saavat Jumalan pelon sisimpäänsä ja häpeävät pahoja tekojaan. He haluavat tuntea Jumalan, ja he haluavat löytää Hänet. He uskovat evankeliumin ja saavat lahjaksi vanhurskauden. Paavali ei voisi olla yhtään selvempi: ”mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskautta jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi;”. Me emme voi ansaita ansaitsematonta. Sanan ”armo” merkitys on yksinkertaisesti tämä: jotakin mitä et voi ansaita tai vaatia.

Jakeet 6-8
”niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” Nämä ovat jakeita joiden voi antaa puhua itsensä puolesta, ilman sen suurempia kommentteja. Kuitenkin haluan tehdä selväksi mitä nämä jakeet eivät sano. Paavali lainaa Daavidin sanoja Psalmista 32. Kyseessä on katumus-psalmi, eli syntisen psalmi. Autuaaksi ei ylistetä ihmistä, jolle Herra antaa vanhurskauden palkkana hyvistä teoista, vaan ihmistä, joka tiedostaa oman syyllisyytensä ja itkee omia syntejään, ja vetoaa Jumalan armollisuuteen. Se, että Paavali ottaa tämän Psalmin tuekseen koskien vanhurskautusta yksin uskon kautta, osoittaa, että todellinen usko on aina olemassa siellä, missä on todellinen parannus. Usko ja parannus ovat kuin kolikon kaksi puolta; ne ovat eri asioita, mutta kuitenkin välttämättömiä toisillensa.
”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä! Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niinkuin kesän helteessä. Sela. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ”Minä tunnustan Herralle rikokseni”, ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani. Sela. Sentähden rukoilkoot sinua kaikki hurskaat aikana, jona sinut löytää voidaan. Vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne heihin ulotu. Sinä olet minun suojani, sinä varjelet minut hädästä, sinä ympäröitset minut pelastuksen riemulla. Sela. ”Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee”. Älkää olko niinkuin järjettömät orhit ja muulit, joita suitsilla ja ohjaksilla, niiden valjailla, suistetaan; muutoin ne eivät sinua lähesty. Jumalattomalla on monta vaivaa, mutta joka Herraan turvaa, häntä ympäröitsee armo. Iloitkaa Herrassa ja riemuitkaa, te vanhurskaat, ja veisatkaa ilovirsiä, kaikki te oikeamieliset.”
Psalmi 32:1-11.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s