Raamatullinen kutsu ja pyrkiminen paimenen virkaan (1 Tim. 3:1)

”Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan, ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne, vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina; sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta? Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.”
(1 Tim. 3:1-7).

Aamen.

Pohjustus
Teemamme tänä aamuna on: ”Raamatullinen kutsu ja pyrkiminen paimenen virkaan”. Paavali aloittaa aiheensa seurakunnan kaitsijan ominaisuuksista näillä sanoilla: ”Varma on tämä sana” viitaten perusteellisen tärkeään aiheeseen. Aikaisemmin hän puhui samalla tavalla evankeliumista: ”Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.” (1:15). Paavalin sana on luotettava: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, pyrkii jaloon toimeen, tarkoittaen: haastavaan ja arvokkaaseen toimeen.

Monet, kuten Luterilaiset, Anglikaanit, jotkut Presbyteerit, useimmat karismaattiset ja jotkut baptistit omaavat epäraamatullisen kirkkohallinnan. Tämä ei johdu Raamatun sanoman selkeydestä koskien aihetta, vaan uskoakseni enemmän välinpitämättömyydestä ja asian näkemisestä merkityksettömänä, joka johtaa siihen, että ihmiset helposti kokevat oikeudekseen lisätä omia rakennelmiaan Sanan rinnalle. Väitän kuitenkin, että tämä niin kuin kaikki asiat, joista Raamattu puhuu, ovat tärkeitä. Kyseessä on Kristuksen seurakunta ja sen hyvinvointi, ja jos Jumala olisi tahtonut meidän keksivän itse miten seurakunta toimii, olisi hän niin sanonut. Hän kuitenkin on antanut selvät käskyt ja ohjeet seurakunnan viroista, päätöksenteoista, jäsenyydestä ja sakramenteista.

Muistatte, että edellisessä luvussa Paavali oli ilmoittanut, että naiset eivät voi opettaa seurakunnassa, sanoen: ”minä en salli, että nainen opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva, eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen.” (2:12-14). Nyt hän ottaa aiheekseen seurakunnan kaitsijoiden vaatimukset, tehden selväksi, että jokainen mies ei ole kutsuttu seurakunnan kaitsijaksi.

Tänään keskitymme ensimmäiseen jakeeseen katsoen pastoraalisen teologian yhtä merkittävää osa-aluetta: kutsua paimenuuteen. Mikä on tähän pyrkivän vastuu koskien aihetta? Mitkä ovat yleisimmät virheet ja väärät syyt pyrkiä paimenuuteen? Entä, mitkä ovat oikeat motiivit paimenuuteen? Näihin kysymyksiin saatte tänään vastauksen.

Paavali sanoo: ”jos joku pyrkii seurakunnankaitsijan virkaan” tarkoittaen kirjaimellisesti: ”jos joku venyttää itsensä (oregoo) seurakunnan kaitsijan virkaan.” Nyt, mikä on miehen vastuu, joka miettii paimenuuden mahdollisuutta? Hänen ensimmäinen vastuunsa on: terve itsearviointi: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.” (Room. 12:1-3). Miehen tehtävä on rukoilla ja huutaa Jumalan puoleen, että hän poistaisi kaiken ylpeyden ja sokeuden, että hän voisi ajatella itsestänsä oikein, muodostaakseen käsityksen siitä, onko Jumala kutsumassa häntä paimenuuteen.

Miehen toinen vastuu on: ymmärrys niistä asioista, jotka muodostavat Raamatullisen kutsun paimenuuteen: ”Veljeni, älkööt aivan monet teistä pyrkikö opettajiksi, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion.” (Jaak. 3:1). Ymmärtääkseen, mitkä asiat muodostavat Raamatullisen kutsun, täytyy miehen tiedostaa virheet koskien kutsua paimenuuteen ja väärät syyt tähän pyrkimiseen[1].

Ensimmäinen näistä virheistä on:

  1. Kiivaus vailla tietoa

On mahdollista omata kiivaus, joka on hyvä, mutta vailla tietoa/taitoa se on vain haitaksi: ”Sillä minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei tiedon mukaan.” (Room. 10:2). Moni saattaa kokea kiivauden pastoriksi, he tarmokkaasti tahtovat tähän asemaan, mutta heillä ei ole tietoa siitä mitä he tekevät. Heitä ajaa jotkin syyt, mutta ikinä heihin syihinsä ei sisälly ne asiat, joilla ainoastaan on merkitystä kun pyritään selvittämään, onko Jumala kutsumassa miestä paimenuteen. Heidän mielensä ei ole Raamatun paikoissa kuten 1 Tim. 3; Tiit. 1; 1 Piet. 5, vaan jossakin muualla. He eivät tiedä, mihin he pyrkivät, miksi he pyrkivät, eivätkä he kysy itseltään ja toisilta oikeita kysymyksiä. Kiivaus vailla tietoa on vaarallista ja Paavali sanookin: ”Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.” (1 Tim. 3:6).

  1. Erheellinen itsearviointi

Toinen virhe on erheellinen itsearviointi. Tämä erhe voi tapahtua vilpittömästikin. Raamattu käskee, kuten aikaisemmin luimme Roomalaiskirjeestä, jokaista tutkimaan itseään. Itsensä tutkiminen on siis tärkeää, mutta emme voi nojata kuitenkaan yksin omaan arvioomme: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” (Jer. 17:9). Vaikka sydämemme on muuttunut Jumalan armosta, on meissä silti syntiä jäljellä, sillä lunastamaton ruumiimme on osa meitä ja usein jäljellä oleva synti voi sokaista arviomme ylpeyden tai jonkin muun synnin kautta. Miehen täytyy ymmärtää, että vaikka Raamattu käskeekin henkilökohtaisen itsearvioinnin, on tämä käsky annettu seurakunnan yhteydessä, jonka vahvistusta ja neuvoa kuuluu etsiä. Miehen velvollisuus on sanoa vaimollensa tai olemassa oleville vanhimmille: ”Vastaa minulle rehellisesti. Älä mieti tunteitani, sillä jos vastaat valheellisesti, tuotat minulle ja seurakunnalle suuremman murheen: onko minussa Raamatun vaatimat ominaisuudet paimenen tehtävään? Katso ja tutki niitä, ja vertaa niitä puolueettomasti minuun.”. Välinpitämättömyys toisten huomioista ja arvioista on vaarallista.

  1. Paimenen tehtävän aliarviointi

Kolmanneksi, monella miehellä tuntuu olevan hyvin vajaa ymmärrys paimenuuden tehtävistä. Ainoa asia jonka he luulevat sisältyvän tähän on saarnaaminen. On totta, että saarnaaminen on paimenuuden tärkein tehtävä, emmekä missään nimessä tahdo vähätellä sen ensisijaisuutta, mutta loppujen lopuksi se on yksi osa, tärkeä osa, mutta kuitenkin yksi osa suurempaa kokonaisuutta. Vanhimmat, erityisesti opettava-vanhin on paholaisen, maailman ja kiusausten ensimmäinen hyökkäyskohde. Tehtävään sisältyy paljon epämukavia asioita: epäoikeudenmukaisia syytöksiä ja ajan puutetta. Paimenen kuuluu olla tavoitettavissa, neuvoa, kuunnella, vierailla, rakastaa, rakastaa niitä, jotka aiheuttavat sekaannusta ja jopa satuttavat. Paimenen kuuluu kieltää itsensä ja luopua ihmisten hyväksynnästä ja saarnata Jumalan Sanaa. Saarnaaminenkaan ei ole niin kivaa, kuin jotkut saattavat ajatella. En minä nauti saarnata aiheesta, josta tiedän seurakuntalaisten olevan eri mieltä, mutta minun täytyy, koska uskon jonkin asian olevan totuus, tietäen, että saarnan jälkeen jotkut loukkaantuvat: ”hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaan sanojain väitteet. Sillä paljon on niskoittelevia, turhanpuhujia ja eksyttäjiä.” (Tiit. 1:9-10). Viikosta toiseen kantaen toisten taakkoja, rukoillen, kestäen, rakastaen, hoitaen velvollisuudet omassa perheessä ja vielä taistellen oman synnin kanssa, nämä kaikki ovat osa paimenuutta. Paimenuus on pitkällä juoksulla hyvin nöyräksi tekevä kutsu. Toivon siis, että kaikki romanttiset ajattelut poistuisivat. Samaan aikaan muistutan kuitenkin, että ei ole korkeampaa kunniaa, jonka mies voi Jumalalta saada, kuin olla kutsuttu paimeneksi.

  1. Mystinen pietismi (unet ja visiot)

Karismaattisissa piireissä on yleistä kuulla, kuinka Jumala kutsui henkilön seurakuntatyöhön jonkin mystisen kokemuksen kautta. On olemassa mitä hulluimpia esimerkkejä, kuten henkilö, joka näkee taivaalla kirjaimet: ”M S J” ja tämä kokee vahvasti näiden tarkoittavan: ”Mene saarnaamaan Jeesusta” tai henkilö, joka kertoo kärsineen monia onnettomuuksia, kunnes hän tajusi olevansa ”Joona, joka pakeni Jumalan kutsua” ja niin hän ryhtyi saarnaajaksi. Tällaisten kokemusten ei pitäisi painaa yhtään, kun koitamme vastata kysymykseen: ”Onko henkilö kutsuttu paimenuuteen?” – ei ainakaan hyvässä. Väitän, että tällaisia tulkintoja tekevät ihmiset ovat ehdottomasti terveen paimenuuden tarpeessa, eivät siihen ryhtymisen tarpeessa! Mistä seurakunta tietää jonkun olevan kutsuttu paimenuuteen? Yksin Sanasta ja sen ilmoittamista vaatimuksista! Nämä unen näkijät, kukaan ei ole koetellut heitä, kukaan ei ole vahvistanut heidän kutsuaan, he eivät ole tutkineet itseään Sanan valossa. Heillä on ”kokemus”, ”näky” ja niin he kuvittelevat olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Näin jotkut luulevat olevansa apostoleja, profeettoja ja ties mitä muuta, mutta: ”älköön teiltä riistäkö voittopalkintoanne kukaan, joka on mieltynyt nöyryyteen ja enkelien palvelemiseen ja pöyhkeilee näyistään ja on lihallisen mielensä turhaan paisuttama.” (Kol. 2:18).

  1. Toisten odotukset ja painostukset

Viidenneksi, jotkut saattavat kokea tarvetta hakeutua seurakuntatyöhön, paimenuuteen tai lähetystyöntekijäksi, koska heille on asetettu väärät paineet ystäviltä, seurakunnalta, vanhemmilta tai jopa itseltään. Jotkut vanhemmista saattavat päättää mielessään, että heidän lapsestaan tulee suuri valtakunnanpalvelija ja sen seurauksena painostavat häntä seminaariin ja pastoriksi tai johonkin muuhun. Jotkut syystä tai toisesta kokevat ainoaksi vaihtoehdokseen hakeutua pastoriksi, vaikka he eivät kokisikaan halua tähän. On siis tärkeää muistaa, että ilman pyhitettyä halua virkaan, jonka Paavali mainitsee osaksi oikeaa kutsua, ei ole kenenkään turvallista hakeutua tähän työhön.

  1. Pragmatismi tai lihallinen ekklesiologia

Kuudenneksi, monella seurakunnalla on lihallinen ekklesiologia (kirkko-oppi), joka toimii niin kuin maalliset yritykset. Menestyvissä yrityksissä tulevaisuuden toimitusjohtajia kasvatetaan ensin huomaamalla nuori, karismaattinen, hyvännäköinen ja ahkera henkilö, jolle tämän jälkeen korkea-arvoisempi antaa rohkaisun sanat: ”Jatka samaa mallia ja joskus voit olla jopa toimitusjohtaja.” Tämä kasvattaa nuoren henkilön työmoraalia ja saa hänet paiskimaan töitä saavuttaakseen tämän suuren aseman. Samanlainen kaava toistuu monessa tämän maailmanaikaa rakastavassa seurakunnassa, jotka pyrkivät olemaan mahdollisimman relevantteja (mukautuen maailmaan) ja niin he etsivät cooleja, karismaattisia nuoria ja ottavat nämä siipiensä alle kasvattaen heistä ”johtajia”. Tämä on oksettavaa, sillä tämä on niin ihmiskeskeistä ja ihmistä palvovaa kuin mikään muu! Tässä ajattelussa seurakunta on olemassa yksilön uraa varten ja tämän kasvua yrityksen portaikossa huippua kohti. Sen sijaan Raamattu ilmoittaa uskovien, jäsenten ja paimenten, olevan seurakuntaa varten: sen rakennukseksi Kristuksen kelvottomana orjana, jonka omaa imagoa ei kuulu kasvattaa, vaan pikemminkin kutistaa. Lihallinen, pragmaattinen ekklesiologia myös selittää miksi näissä seurakunnissa pastorit eivät yleensä pysy virassaan 3-5 vuotta pidempään. He ”kokevat johdatusta seuraaviin asioihin” tarkoittaen, että heidän täytyy kasvaa imagossaan vielä suuremmaksi staraksi, eivätkä he enää koe seurakunnan palvelevan heidän tarkoitusperiään riittävästi. He pukevat tämän nöyryyteen ja kutsuvat sitä Jumalan johdatukseksi, kun todellisuudessa se on vain lihallista ylpeyttä.

  1. Väärän voiton tai elatuksen saaminen

Seitsemänneksi, monet astuvat tähän virkaan yksinkertaisesti täyttääkseen vatsansa. Toiset tekevät tämän häpeilemättömästi ja rahastavat miljoonia ihmisiltä, kun taas yleisempää meillä suomessa on luterilaisen kirkon papit, joista monet ovat jumalattomia, mutta ovat valinneet pappeuden virakseen ikään kuin se olisi mikä tahansa muu ammatti! He eivät välitä mitään siitä mitä Sana sanoo koskien tätä virkaa. Tämä on selvää jos katsotte kuinka monta prosenttia ”kirkon” papeista ovat naisia, kieltävät Sanan virheettömyyden, ikuisen kadotuksen jne. Heille maksetaan siitä, että he kieltävät Kristuksen, Sanan ja vievät mahdollisimman monta mukanaan helvettiin. Älköön lihalliset syyt ikinä olko kenenkään teidän motiivinne.

Olemme nyt siis nähneet asioita, jotka ovat vääriä tai syntisiä perusteita pyrkiä paimenuuteen. Näiden ollessa todellisuus, ei Jumala ole kutsumassa miestä paimenuuteen. Nähkäämme nyt, mitkä ovat oikeita motiiveja paimenuuteen.

  1. Pyhitetty halu

Ensimmäinen hyvä motiivi on pyhitetty halu kontrastissa pyhittämättömään haluun. Tarkoitamme tällä, että miehen halu ei ole romanttinen, mystinen, tietämätön halu, vaan Sanan valaisema halu. Tällöin mies tietää riittävästi siitä työstä, jonka mahdollisuutta hän miettii. Hän tuntee Kirjoitusten vaatimukset ja vertaa itseään rukouksessa näihin vaatimuksiin. Hän asettaa itsensä toisten arvion alle siltä varalta, että hänen itsearvionsa olisi petollinen. Hän tekee tämän, sillä hän ymmärtää työn tärkeyden, eikä etsi omaa kunniaa, vaan tahtoo pyrkiä tähän työhön vain, jos Jumala todella kutsuu häntä siihen.

Pyhitetty halu on välttämätöntä henkilössä, joka siunataan paimeneksi. Tämän tähden emme ikinä kättelyssä tyrmää tai lannista nuorta miestä, joka osoittaa halua tähän virkaan. Halu on hyvä, mutta jokaisen täytyy olla valmis nöyrtymään Sanan vaatimusten edessä ja olemaan rehellinen itselleen motiiveistaan. Muistamme tietysti, että yksikään mies ei ole vapaa synnistä ja puhtaimmatkin motiivimme jäävät usein kauaksi synnittömyydestä, mutta tästä huolimatta on olemassa selkeä ero pyhittämättömän ja pyhitetyn halun välillä.

  1. Rakkaus seurakuntaa kohtaan

Toinen tinkimätön motiivi on rakkaus seurakuntaa tai veljiä ja sisaria kohtaan. Jokaisen kristityn tunnusmerkki on rakkaus veljiä kohtaan: ”Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt. Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” (1 Joh. 4:20-21). Tämä rakkaus johtaa automaattisesti haluun olla seurakunnan rakennukseksi. On yleisiä velvollisuuksia seurakuntaa kohtaan, jotka kaikki uskovat jakavat, kuten: rukoileminen, antaminen, kokouksiin osallistuminen ja toisten kunnioittaminen. Näin kaikki uskovat rakastavat toisiaan, mutta kuten luemme, jotkut ovat siunatut armolla, joka mahdollistaa heidät palvelemaan paimenen tehtävässä. Miehellä kuuluu siis olla rakkaus seurakuntaa kohtaan ja halu rakentaa sitä erityisesti paimenen tehtävässä: ”Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu; jos jollakin on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on; jos virka, pitäköön virastaan vaarin; jos joku opettaa, olkoon uskollinen opettamisessaan; jos kehoittaa, niin kehoittamisessaan; jos antaa, antakoon vakaasta sydämestä; joka on johtaja, johtakoon toimellisesti; joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten. Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni.” (Room. 12:4-9). Odotamme siis miehellä olevan vilpitön rakkaus seurakuntaa kohtaan ja epäilys siitä, että hän voisi palvella seurakuntaa parhaiten paimenena. Luonnollisesti tämän halun totuudenmukaisuus koetellaan Raamatun kriteerien valossa.

  1. Halu kutsua Jumalan valitut pelastukseen

Kolmas tarvittava motiivi on halu kutsua Jumalan valitut pelastukseen. Paavali kirjoitti: ”Siitä syystä minä kärsin kaikki valittujen tähden, että hekin saavuttaisivat pelastuksen, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, ynnä iankaikkisen kirkkauden.” (2 Tim. 2:10). Jumalan valinta, ennalta määräys ja hallintavalta ei ole ristiriidassa evankelioinnin kanssa, päinvastoin ne ovat sen perusta. Vaikka historiassa on ollut joitakin uskollisia hyper-kalvinisti pastoreita, kuten John Gill, uskon tämän olevan ehdotonta, että paimen kutsuu säännöllisesti ihmisiä uskoon ja parannukseen Sanan kautta. Jos hän ei ikinä löydä Raamatusta sovellusta evankeliumin kutsuun ja kutsu kuulijoita parannukseen, on vaikeaa nähdä tarvittavaa rakkautta sieluja kohtaan.

Paimenen tehtävä on saarnata ja saarnauksen tehtävä on rakentaa pyhiä sekä kasvattaa heitä armossa ja tiedossa, mutta myös ennen kaikkea julistaa pelastavaa evankeliumia ja kutsua ihmisiä pelastukseen. Rakkaus sieluja kohtaan saa miehen laskemaan jopa omia oikeuksiaan sivuun, niin kuin Paavali, joka sanoi olleen: ”juutalaisille ikäänkin juutalainen, voittaakseni juutalaisia; lain alaisille ikään kuin lain alainen, vaikka itse en ole lain alainen, voittaakseni lain alaiset; ilman lakia oleville ikään kuin olisin ilman lakia – vaikka en ole ilman Jumalan lakia, vaan olen Kristuksen laissa – voittaakseni ne, jotka ovat ilman lakia; heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia. Mutta kaiken minä teen evankeliumin tähden, että minäkin tulisin siitä osalliseksi.” (1 Kor. 9:20-23). Paimen ei tahdo olla este ihmisten pelastukselle, vaan pyrkii laskemaan pois kaikki esteet, jotka hänessä itsessään ja hänen oikeuksissaan voisivat olla kompastuskiveksi. Tämä ei tarkoita kompromissia tai totuuden sekoittamista ja vähättelemistä, vaan omien oikeuksien (jotka saattavat olla esteeksi evankelioinnissa) hylkäämistä. Etsimme miehessä siis rakkautta sieluja kohtaan.

  1. Halu julistaa Sanan koko ilmoitus totuudenmukaisesti

Neljäs tarvittava motiivi on halu julistaa Sanan koko ilmoitus totuudenmukaisesti: ”olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa emmekä väärennä Jumalan sanaa, vaan julkituomalla totuuden me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omalletunnolle Jumalan edessä.” (2 Kor. 4:2). Vaikka kaikki vanhimmat eivät ole opettavia-vanhimpia (pastoreita), on jokaiselta vaadittu halu ja kyky ilmoittaa Jumalan Sanan ilmoitus neuvossa, puheessa ja käytännössä. Paimen ei tahdo nojata omaan viisauteensa, vaan Sanaan ja hän tietää sen olevan suurimmaksi avuksi Jumalan laumalle. Tähän kykeneminen vaatii jatkuvaa opiskelua ja Sanan syvemmin tuntemista. Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että paimenilla on halu lukea, kuunnella ja käyttää kaikkia keinoja heidän ulottuvuuksillaan tunteakseen ja jakaakseen Sanaa paremmin. Laiska ja lukematon henkilö, joka nojautuu omaan intuitioonsa on täysin diskvalifioitunut paimenuudesta. Tahtoisitko lääkäriksesi kouluttamattoman henkilön? Miksi siis tahtoisit sielun lääkäriksi ja kokiksi osaamattoman henkilön?

  1. Halu opetuslapsettaa

Viides tarvittava motiivi liittyy vahvasti edelliseen, eli halu opetuslapsettaa. Seurakuntamme sivuilla lukee selvästi: ”Tahdomme auttaa jäseniämme heijastamaan Jumalan kirkkautta kotona, työpaikalla ja ystävyyssuhteissa. Oli kristitty tekemisissä sitten kulttuurin, taiteen, musiikin tai politiikan kanssa, Jumalan Herruuden tulee hallita hänen ajatuksiaan, sanojaan, tekojaan ja päätöksiään, tuoden kaiken Kristuksen hallintavallan alle (Ps. 110:1). Opetuslapseutus muodostaa tämän vuoksi paikallisseurakuntamme ytimen. Seurakuntana tahdomme auttaa jokaista kasvamaan arjen keskellä, armossa ja totuudessa, kohti syvällisempää Raamatun tuntemusta, henkilökohtaista rukouselämää ja kuuliaisuutta Kristuksen Sanaa kohtaan.” Sanan julkinen julistaminen palvelee suurinta osaa kristittyjen kasvussa, mutta opetuslapseutus ei rajaudu yksin tähän. Miehellä kuuluu olla halu palvella veljiä ja sisaria niin, että he kasvavat yhä enemmän Kristuksen kaltaiseksi ja tämä tapahtuu ajan antamisella, neuvomisella, esimerkillä: ”Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa.” (Hep. 13:7). Paavali sanoi: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minä olen Kristuksen seuraaja.” (1 Kor. 11:1). Paavalin kunnia viimeisenä päivänä olisi ne pyhät, jotka olivat pelastuneet ja kasvaneet hänen työnsä kautta. Miehen, joka miettii paimenuuden mahdollista kutsua, kuuluu omata tämä sama iloitseminen toisten kasvattamisessa. Tämän vastuun Jumala on myös antanut jokaiselle aviomiehelle: puhdistaa ja pestä Sanalla (Efe. 5:26).

Nämä ovat siis muutamia oikeita motiiveja, jotka täytyy löytyä paimenuuteen pyrkiviltä. Jos nämä asiat löytyvät mieheltä, kuuluu hänen ideaalissa tilanteessa avata ajatuksensa nykyisille vanhimmilleen ja pyytää heitä tarkkaamaan ja koettelemaan täyttääkö hän vaadittavat kriteerit.

Raamatullinen kutsu paimenuuteen tapahtuu kun nämä kolme asiaa yhdistyvät: 1) oma henkilökohtainen tahto tai halu paimenuuteen. 2) seurakunnan tunnustus siitä, että mies on kutsuttu paimenuuteen. 3) Jumalan kutsu paimenuuteen. Kun nämä kolme asiaa yhtyvät, voimme luottaa, että Jumala on antanut kyseisen miehen seurakunnalleen lahjaksi, sillä seurakunta tunnistaa miehessä Jumalan vaatimukset ja armoituksen ja kyseinen mies on itse halukas tähän virkaan.

Tätä seuraa siunaamistilaisuus, jossa Jumalan kutsu tunnustetaan virallisesti toisten vanhinten (oman seurakunnan tai jonkun toisen) käsien päälle panemisella, jossa mies erotetaan opettavaksi tai hallitsevaksi vanhimmaksi. Siunaustilaisuudessa kuuluisi vannottaa miestä Paavalin sanoilla: ”Saarnaa sanaa; astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. Mutta ole sinä raitis kaikessa, kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti.” (2 Tim. 4:2-5). Siunaustilaisuudessa jäsenet takaavat tukensa ja kunnioituksensa paimenelle. He tiedostavat vastaavansa Jumalalle siitä, miten he toimivat Jumalan miestä kohtaan. Hyvä tapa useimmissa siunaustilaisuuksissa on kysyä seurakunnanjäseniltä ääneen: ”Sitoudutteko tähän mieheen paimenenanne? Toimitatteko velvollisuutenne häntä kohtaan: kunnioittaa, puolustaa, olla ottamatta huomioon perusteetonta syytöstä ja huolehtia hänen tarpeistaan parhaanne mukaan, niin kuin Sana teitä velvoittaa?”
Siunaustilaisuutta kuuluisi, jos vain mahdollista, edeltää seurakunnan jäsenten rukouksen ja paaston aika asian vakavuuden tähden.

Tässä ideaalissa ja kaikkein Raamatullisimmassa kaavassa molemmat osapuolet sitoutuvat toisiinsa ja asian vakavuus on ilmiselvää luoden hyvän perustan seurakunnan terveyden jatkumiselle. Lampaat tarvitsevat alipaimenta ja alipaimen tarvitsee lampaita. Ensi viikolla katsomme tarkemmin paimenelta vaadittuja ominaisuuksia.

 

 

 

[1] Laajemman selityksen aiheesta löydät Albert N. Martinin kirjasta: Pastoral Theology – The Man of God: His Calling and Godly Life s. 21-69

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s